Dokumentaatiosarja, osa 30: Hanna Kahrola

TULEVAISUUS PERUTTU?

Olen Hanna Kahrola, tamperelainen vapaan kentän tanssitaiteilija. Tässä kirjoituksessa esittelen päiväkirjamuistiinpanojen pohjalta kokemuksiani, muistojani ja tuntojani työni käytäntöjen muutoksesta koronakauden aikana, maaliskuusta 2020 tähän päivään. Painopisteenä kirjoituksessani on työn luonteen sekä uran jatkumon prosessointi ja ongelmat tilanteesta johtuen. 

Tekstissä viittaan erityisesti Pirkanmaan Tanssin Keskuksen Taiteen tulevaisuus -manifestin kohtiin 4: “Taiteen ainutkertaisuus arvostetummaksi” ja 6: “Taide elämänkaaren osaksi”, myös kohtaan 3. “Taiteen itseisarvo vallitsevaksi”. Kohtaan 4. liittyen pohdin tekstissä omia ja muiden mahdollisuuksia taidekokemuksiin vallitsevana poikkeuksellisena aikana. Kohtaan 6. liittyen viittaan erityisesti taideyhteisööni, toisiin taiteilijoihin sekä yleisöihin, jotka minulta joko ovat puuttuneet tai muuttaneet muotoaan pandemian aikana.

Puhutaan aluksi hieman rahasta. Keväällä, koronan puhjetttua Suomessa, erilaisia  korona-apurahoja  ja -avustuksia alettiin tarjota jokseenkin monesta tuutista. Oman työurani mittakaavassa koin tämän jotenkin ihmeellisenä ja ennennäkemättömänä. Valtion koneistot olivatkin yhtäkkiä notkeita ja vikkeliä. Apurahojen ja avustusten käyttöaika oli kuitenkin rajattu hyvin lyhyelle tähtäimelle, käytännössä heti koronan alettua muutaman kuukauden päähän. Ikään kuin kaikki ongelmat olisivat iskeneet taiteen kentällä päälle saman tien pandemian alettua. Ja varmaan osittain iskivätkin. Toki on hyvä, että äkkinäiseen hätään vastattiin. Luulen kuitenkin, että epidemialla on huomattavasti kauaskantoisemmat vaikutukset varsinkin yksittäisten taiteilijoiden uraan ja toimeentuloon. Omalta osaltani ainakin näin on, ja nämä vaikutukset nousevat pikku hiljaa pintaan. Aloin välittömästi maalailla kauhukuvia vuosien kurjuudesta.

Maaliskuussa 2020 olin sillä tavalla onnekkaassa asemassa, että minulla oli tiedossa rahoitusta työskentelylleni tulevaan marraskuuhun asti. En siis itse ollut korona-apurahojen kohderyhmää vielä ennen loppuvuotta 2020. Koska taiteilijuus on muutoinkin taloudellisesti huojuva ammatti, taloudellista uhkaa suuremmin työskentelyyni on vaikuttanut keväästä lähtien äkkinäinen työn luonteen ja sisällön muutos. Työsuunnitelmat ovat menneet moneen kertaan uusiksi uusien rajoitusten ja suositusten myötä.

Maaliskuun puolivälissä soitin eräälle rahoittajataholle kysyäkseni, mitä minun tulisi tehdä uudessa tilanteessa. Tuolloin työskentelin mm. vanhainkodissa tanssitaiteilijana ja olin aloittamassa toista taiteellista prosessia, jonka lopputulemana oli tarkoitus järjestää mm. tanssi-iltama. Käynnissä oleva projektini tuli toteuttaa loppuun, rahoittajatahoa lainatakseni, “jollain tavalla”. Mielestäni apurahatahon vastaus oli riittävän hyvä, sillä sain jatkaa projektin loppuun parhaaksi katsomallani tavalla, joskin minun piti keksiä ja toteuttaa projektin lopputulema uudelleen. Kyseisessä projektissa yhtenä teemana oli kohtaaminen, osallistujien ja monitaiteellisen työryhmän kesken. Teema sai tietysti aika toisenlaisia merkityksiä fyysisen kohtaamisen puuttuessa. Tuntui, että kevään ensikauhu sai osan työtovereistanikin sulkeutumaan kuoriinsa, mikä oli tietysti olosuhteet huomioonottaen ihan ymmärrettävää.

Jäin pohtimaan, oliko tässä rahoittajan suosittelemassa “jollain tavalla tekemisessä” mitään järkeä. Tuntui toisaalta järkevältä jatkaa töitä mahdollisimman normaalisti kriisitilanteessa, jotta edes jokin rutiini elämässä pysyi yllä. Rutiinit kai luovat turvaa, jopa vapaan kentän taiteilijalle. Huomasin, että aloin suorastaan takertua kaikkeen pysyvään ja jatkuvaan. Jossain kohtaa huomasin myös yrittäväni haalia uusia projekteja, just in case.

Loppukeväästä pääsin työskentelemään sentään yhden ihmisen kanssa samassa fyysisessä tilassa. Tämä tuntui jo läsnäolon riemuvoitolta. Olin myös kiitollinen väljästä työtilasta, jolle pyöräillä aamuisin. Päivisin työskentelimme ihanassa (ja joskus tietysti myös ahdistavassa) taidekuplassa. Päivän päätteeksi ulos mennessäni poikkeuksellinen todellisuus iski ensimmäisiä kertoja päin kasvoja: tyhjät kadut, mitä erinäköisimmät maskit, toisiaan välttelevät ihmiset, ilmassa höyryävät käsidesit (ja tietysti ne virukset). Ulkomaailma oli jokseenkin dystooppinen ja postapokalyptinen. Tunnelma oli sellainen, jota olin jokusen kerran omassa taiteessanikin tavoitellut. Nyt kuitenkin, todellisuus oli, todellakin, tarua ihmeellisempi.

Kesäkuun lopussa havaitsin itsessäni huojentumista suhteessa epidemian vaikutuksiin. Mutta sitten taas keskusteluissa ja kokemuksissa poikkeuksellisuus tuli läsnäolevaksi. Varsinkin hylätyt apurahahakemukset iskivät sieluuni kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Kyselin mieleltäni hädissäni, onko tulevaisuutenikin peruttu.

Jossain kohtaa tuli hetkellinen hyväksyminen: “Tätä tää nyt on”. Suunnitelmat muuttuivat nopealla aikataululla. Osa asioista oli täysin out of my hands, käsieni koskemattomissa (muutkin kuin kasvot). Nenänielujen lisäksi tuli testattua kaikenlaisia uusia toimintatapoja.

Kevään, kesän ja syksyn aikana osallistavat tapahtumat vaihtuivat videon kuvaamisiin ja editointeihin sekä videotervehdyksiin ja virtuaaliesityksiin. Varmaan useat katsojat kokivat niistäkin iloa ja antoisuutta. Osalle katsojista, varsinkin siellä vanhainkodissa,  etäesitysmuoto oli ainoa mahdollisuus tavoittaa taidetta. Myös ainakin yksi virtuaalinen esityksemme keräsi määrällisesti enemmän yleisöä kuin mitä fyysiseen esitystilaan olisi mahtunut, joten hyvä niin. Kuitenkin kuulin myös kollegoideni ja ystävieni kokemuksia, ettei monikaan jaksanut enää katsella yhtään mitään ruudun välityksellä, koska päivät kuluivat muutenkin niin paljolti tietokoneen ääressä etäillen.

Eräässä projektissani prosessin keskenjäämisen ja muuttumisen vaikutukset näkyivät hyvin konkreettisesti: Projektille ei syntynyt juurikaan jatkokehitysmahdollisuuksia, koska yhteisön parissa kerätty materiaali jäi hyvin vajaaksi kontaktijakson keskeytyessä. Työn progressiviseen luonteeseen ja aloittamansa valmiiksi saattamiseen tottuneelle oli kova paikka antaa projektin ja yhteistyön laimentua aerosoleina ilmaan.

Koronakauden aikana kansainvälinen yhteistyö on ollut aivan oma lukunsa. Miten toteuttaa residenssimuotoinen työskentely, kun valtioiden ja maakuntien rajat menevät yhtäkkiä kiinni. Miten suunnitella työjaksot, kun varsinkin syksyn aikana matkustus- ja esiintymismahdollisuudet ovat muuttuneet muutaman päivän varoitusajalla. Oma vastaukseni tähän on, että ei kovin hyvin oikein mitenkään. Ajanjakson kuluessa valtioiden rajat ovat alkaneet näyttäytyä itselleni entistä keinotekoisempina. Koen, että tilanne on saanut lähes etnisen konfliktin piirteitä. Eräässä yhteispohjoismaisessa työryhmässä kävimme monet kerrat poliittista debattia aiheesta korona, sillä eri maissa ihmisillä oli keskenään hyvin erilaista tietoa tilanteen vakavuudesta ja toimintatavoista. Myös jotkin yhteistyötahot suhtautuivat varsinkin keväällä verrattain vaihtelevasti muuttuviin tilanteisiin. Tietoa työmatkustamiseen liittyen jopa asianosaisilta viranomaisilta kysyttäessä vastauksena on ollut eioota, miksi soitat meille’tä ja katsotaan sitten silloin matkustuspäivänä’tä. Osa kansainvälisistä yhteistöistäni on käytännössä peruuntunut, osa on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Peruuntuneiden ja siirtyneiden töiden tilalle on pitänyt tietysti sitten taas apurahakaudella keksiä jotain muuta, yksikseen toteutettavaa.

Erityinen aika on nostanut monia kysymyksiä: Miten uraa edistetään tällaisena aikana? Olenko liian itsekäs, jos koen kärsimyksen lähinnä yksilönä? Mistä tilalle uusi luovuus ja uudenlaiset toimintatavat? Olenko velvoitettu laittamaan työnkuvani uusiksi? Pitäisikö minun taiteen tekijänä nyt vastata yhteiseen hätään vai voinko jatkaa omalla suunnitelmallani, puitteista huolimatta? Mitkä ovat tämän kaiken kauaskantoiset seuraukset? Miten näen tulevaisuuden vai näenkö enää ollenkaan?

Eniten koen, että pandemialla on ollut hidastavia vaikutuksia sosiaalisten työsuhteideni moutoutumiseen. Suurin osa projekti-ideoistahan syntyy ihmisten välisen, usein satunnaisenkin, kanssakäymisen kautta: esitysiltojen jälkeen naulakolla, ammattilaisten aamutunnin vesitauolla, yhdistysten kokousten kahvijonossa, kollegan kanssa vesijuoksuradalla.

Varsinkin apurahalla tehtävässä työssä olen kokenut epidemian aiheuttamista tilanteista johtuen kummallista yksinäistä vastuuta. Koska työnantajaa ei ole, en tiedä, ketä varten ja miksi yritän edes sopeutua tilanteeseen. Itseäni vartenko? Olen kaiketi vastuussa työn yheistyökumppaneille ja tilaajille tekemästäni työstä, vaikka projektien etätoteutus olisi vain kalpea haamu alkuperäisestä suunnitelmasta. Olenko taiteellisessa vastuussa maailmalle, velvoitettu nousemaan muina feenikslintuina tuhkasta entistä ehompien ideoiden saattelemana?

En kuitenkaan halua työskennellä online vaan live, face to face, you know, kohdaten kasvokkain, kommunikoiden samassa fyysisessä tilassa sanoin ja nonverbaalisti, työskennellä liikkein, intuitiivisesti tehtävästä toiseen lipuen. Kulunut aika on kirkastanut työn tekemisen arvojani. Yhdessä tekeminen ja fyysinen läsnäolo ovat tulleet viimeistäänkin merkityksellisiksi. Aika on myös saanut pohtimaan erilaisia vakuumeja (ihmettelen, ettei rokotteen rinnalla olla lähdetty tähän kehityssuuntaan by the way).

Niin, se tulevaisuus. Käyn katsomassa syksyn aikana inspiroivia esityksiä, joissa turvallisuuspuiteet ovat huippuunsa hiottuja. Järjestän itse työryhmien kanssa pienimuotoisia esitysiltoja, joissa katsojat viipyvät lämminhenkisesti. Koen olevani hetken oleellisen äärellä. Mutta kuitenkin poikkeuksellinen kollektiivinen kokemus lävistää tilat lattiasta kattoon, katsomoista näyttämöille. Olemme kaikki samassa veneessä, ja sitten kuitenkin kaikki myös omissa yksinäisissä paateissamme. Jään tähyämään, onko tulevaisuuteni jossain näkyvissä.

Rauhoitun ajatukseen: “Kukaan meistä ei tiedä, mistä tulemme, mihin olemme menossa ja mihin kaikki vielä päättyy:” – mukaellen Paul Gauguinin maalauksen nimi (1897)