Kuinka tanssi määritellään

Esittelyssä Lotta Kaarla. Lotan teos Rut & Roosa Liikelaiturilla 22.4

Diina: Kerro teidän produktiosta, mä en tiedä siitä mitään.
Lotta: Rut & Roosa kertoo kaksosista, jotka on syntyneet niin, että niillä on hiukset kiinni toisissaan. Se perustuu ruotsalaiseen lastenkirjaan Molly & Sus (Klara Persson, Urax 2012). Niillä on vaikeuksia tehdä tiettyjä asioita: niitten on vaikeaa pukea, toinen haluaa leikkiä toisilla jutuilla ja toinen toisilla.
Diina: Teillä on joku peruukki?
Lotta: Joo, meillä on peruukki. Me harjoiteltiin niin, että meillä oli sukkahousut, jotka oli solmittu yhteen, kun ei sitä peruukkia alussa ollut. Mietittiin, mitä tässä voisi tehdä. Se oli tosi mielenkiintoista lähteä sitä kautta keksimään tarinaa.
Diina: Millä tavalla suhde hahmojen välillä kehittyy?
Lotta: Se perustuu löyhästi kirjaan, mutta on siinä keksitty omaakin. Me puhutaan kahta kieltä, siinä on vähän repliikkejä, ja kaikki teksti tulee sekä suomeksi että ruotsiksi. Me ollaan myös tosi erinäköisiä ja -kokoisia. Meillä on lettiperuukit ja värikkäät vaatteet. Tämä on jo pari vuotta vanha juttu. On kivaa, että se on elänyt. Meillä on ollut pari pistokeikkaa vuodessa siellä täällä, teos on helppo, sen voi lämmittää nopeasti. Sitten kun siinä on vain me kaksi, ei tarvitse hirveästi säätää aikatauluja.
Diina: Musta tuntuu, että lasten teoksia on helpompi tehdä pitkäjänteisemmin. Omissa teoksissa se on kaksi esitystä ja seuraava produktio.
Lotta: Joo. Tämä (teos) on niin ajaton, että se ei liity mihinkään ajatukseen tai musiikkiin. Ja lapset kasvavat, nyt voisi jo lähteä uudelle kierrokselle edellisen (Pohjanmaan päiväkotikiertueen) jälkeen. Mutta se on se tuottaja, joka tekisi sitä. Ihan ensimmäinen kiertue oli Pohjanmaan aluekeskuksen kautta järjestetty. Vuosittain on aina uudet (teokset), niin ei ole resursseja pyörittää vanhoja. Sitten kun on laittanut noihin isompiin kulttuurikeskuksiin pääkaupunkiseudulla sähköposteja, niin se on vaikeaa, kun ei ole mitään tahoa takana. Sua ei oteta ehkä ihan tosissaan, vaikka laitat kaikki videot ja kuvat. Ne on vaan, että ette te ole mikään teatteriryhmä. Niin se on vaikeaa myydä itse lasten juttuja.
Diina: Toi on rajua, että missä maailmassa nuo talot elää, jos ei free-tuotantoja voi myydä.
Lotta: Toinen hankala juttu on, kun hain matka-apurahaa, että me voitaisiin lähteä kiertämään. Meillä on loistava teos, se on saanut hyvää palautetta, me tarvitaan siihen vain, että me voidaan tarjota se mahdollisimman edullisesti päiväkodeille, vaikka meillä on minimiliksat, että me pystyttäisiin lähtemään eri paikkoihin. Mistään ei ole tullut kiertuetukea.
Diina: Nyt tullaan taas tähän, että on itselle helpompaa ja taloudellisempaa tehdä yksi teos, esittää se kolme kertaa ja unohtaa koko setti. Selviää helpoimmalla noin. Mielellään vielä vain demoasteelle, että ei mitään valosuunnittelijaa eikä loppuun asti vietyä.
Lotta: Ja toi on tylsää, koska tuota meidän teosta on kiva esittää. Lapset tykkää siitä, se on interaktiivinen. Sitä on kiva ja helppo esittää. Kaikki tavarat kulkee kahdessa Ikea-säkissä. Voisi lähteä vaikka junalla tai bussilla. Pitäisi vain jaksaa hakea rahoituksia.
Diina: Mutta en mä ainakaan jaksa käyttää tuntikaupalla aikaa paperiin, josta ei tule mitään. Mieluummin menen vaikka hiihtämään.
Lotta: Just tämän päivän tärkein agenda on saada kirjekuori postiin niin, että siinä on päivän postileima. Saako niitä enää nykyään?
Diina: Eikö se käy missä on se tarra, jossa on päivämäärä.
Lotta: Oon mukana projektissa, missä äidinkielen opettaja tekee väitöskirjaa aiheesta, että pitäisi saada enemmän tanssia äidinkielen opetuksen tueksi. Se on menossa esittelemään väitöskirjaansa Dans i skolan -konferenssiin ruotsiin. Meillä oli pilottikerta Porissa, me käsiteltiin runoja ja liikuttiin niitten aiheilla. Projekti jatkuu syksyllä, meillä on pidempi jakso Vaasassa koulussa.
Diina: Tuollaiset on musta olleet erilaisten projektikokeilujen asteella jo monta vuotta. Mulla on kanssa yksi kaveri, joka teki tuon tapaista. Kuihtuko se sitten kasaan jotenkin se hanke.
Lotta: Toi on tosi tylsää, että hirveästi tehdään työtä jonkun asian eteen ja sitten se jää.
Diina: Mutta onko se taas tuottajakysymys, että samoja asioita joutuu joka kerta perustelemaan uudelleen, kun hakee rahoitusta. Rasittavaa sille samalle ihmiselle.
Lotta: Kyllä
Diina: Kyllä mä ymmärrän, miksi ihmiset kyllästyy siihen.
Lotta: Mutta jos sen nyt saisi lyötyä läpi, kun sitä on tutkittu ja siitä on selvää näyttöä. Zodiakin uutiskirjeessä oli just joku kurssi kielen opettajille liikkeen kautta. Tuollaisia voisi olla enemmänkin. Ihan normaaliin opettamiseenkin voisi olla hyötyä tanssista.

Lotta: Sitä olen kohdannut, että ei me haluta teitä, kun te puhutte ruotsia. Tällä hetkellä se on ajankohtaista, kun Suomeen tulee muunkielisiä ihmisiä. Lapsille se olisi tärkeää, että ne ymmärtää, että me puhutaan eri kieliä, mutta me voidaan silti toimia yhdessä.
Diina: Tää on niin Suomea.
Lotta: Päiväkoti-ikäiselle se voi olla ihan sama, vaikka esiintyjä puhuisi siansaksaa. Se pointti on, että se ei haittaa. Meillä oli Vaasassa näytös vastaanottokeskuksen ihmisille. Me ajateltiin, että jännää mitä tästä tulee, kun ne ei tajua kumpaakaan kieltä. Sitten ne näytti peukkua ja tuli ihan mukaan lavalle, otti kädestä kiinni ja ohjasi, kun me eksyttiin toisistamme. Esitys ei tarvinnut edes lapsia, jotka ymmärtää kieltä. Ja siitä sain sen, ettei tässä ole kyse siitä, puhutaanko suomea tai ruotsia, vaan että me voidaan puhua ihan mitä kieltä tahansa ja silti me voidaan leikkiä ja ymmärtää toisiamme.
Diina: Tuntuu, että just aikuisten ennakkoluulot on monesti tiellä.
Lotta: Ne on valitettavasti ne aikuiset, jotka päättää, mitä esityksiä päiväkotiin voi tulla. Toiveena on tarina ja opetus. Se on tosi vaikeaa myydä jos ei ole vain suomenkielinen (teos).
Diina: Pitäisi jo ottaa ne yksikielilasit pois päästä. Aika sääli.
Lotta: Lopussa on sellainen osuus, että me on tanssitettu niitä ja esitelty rekvisiittaa. Saa pomppia ja saa leikkiä kaikella mitä lavalla on. Sekin oli jännittävää, kun tanssitin Koko suomi tanssii -hankkeessa noin viittätuhatta lasta, ja menin eskariin niin jo ne eskarilaiset pojat oli ennen tanssituntia, että mä en ainakaan tanssi. Miten eskarilaiset voi olla jo noin varmoja, mitä tanssi on? Ja sitten kun on mennyt viisitoista minuuttia, me tehdään katutanssia, ne on siellä eturivissä eikä halua lopettaa. Mä sanon, että hei me tanssittiin. Mistä se niin vahva ennakkoluulo tulee
Diina: Pakko sen on tulla aikuisilta. Tanssi mielletään tosi monesti esteettiseen kaunoliikuntaan, naisvoimisteluun, niin kyllä se on alitajunnan tasolla. Se on tyttöjen juttu, ja siellä on baletti ja satubaletti ja röyhelöt.
Lotta: Tulee niin vahvasti, että mitä tanssi on. Se tuli myös viime viikolla Porissa. Ohjasin verbaalisesti, en näyttänyt yhtäkään askelta eteen. Lopuksi me haastateltiin, millainen päivä oli, opitko jotain uutta tanssista. Ne oli, että ei me tanssittu. Me oltiin yhdeksänkymmentä minuuttia liikuntasalissa ja liikuttiin ja tehtiin improvisaatioharjoituksia. Ei me tanssittu. Siis mitä? Se opettajakin oli, että ne oli tuollaisia draamaharjoituksia.
Diina: Tanssi on edelleen sitä, että laitetaan musiikki soimaan ja on tarkat laskut ja askeleet. Siihenkäsitykseen ei mahdu asiat, joissa ei ole oikeaa tai väärää, niin kuin improvisaatio.
Lotta: Ja jos et osaa, niin sä epäonnistut. Meidän pointti on kehittää sellaisia harjoituksia, joita opettaja voisi itse tehdä, että siihen ei tarvittaisi tanssinopettajaa.
Diina: Se liittyy siihen, kuinka aikuiset rajaa itseään ja toisia tiettyihin bokseihin. Tullaan siihen, miksi mulla on vaikeuksia määritellä omassa tekemisessä, mikä on tanssia ja teenkö mä tanssia.
Lotta: Ja pitääkö sitä määritellä?
Diina: Musta sitä pitää määritellä sen verran, että tanssi ei ole vain balettia, että on myös kontakti-improvisaatio ja breikki ja fyysisyyttä ja voimaa vaativia asioita, vähättelemättä balettia. Mua itseäni ärsyttää ihmiset, jotka ajattelee, että tanssi on askelten pikkutarkkaa opettelua ja teknisesti ylisuorittavaa ja jäädään vain varmuusalueelle. Missä se taide silloin on? Sitten kun kentällä ja sen ulkopuolella osataan hahmottaa, että tanssi voi olla paljon muuta, niin sitten sitä ei enää tarvitse määritellä.

Diina: Sä olit Australiassa, mitä teit siellä?
Lotta: Olin opintomatkalla ja lomamatkalla, mulla oli pieni matka-apuraha ja kävin siellä tanssitunneilla ja katsomassa esityksiä.
Diina: Miksi just niitä asioita, onko sulla visio, mitä seuraavaksi meinaat tehdä?
Lotta: Mun oma intohimo on musikaalit ja musiikkiteatteri, jolloin mä yhdistän musiikin ja teatterin ja tanssin, ja haluaisin tehdä uuden jutun lapsille, tanssillisen teatteriesityksen. Mua kiinnostaisi myös olla koreografina jossain musikaalissa. Vielä on apurahoja vetämässä. Olin Helsingissä Aleksanterin teatterilla, missä tehtiin myös kaksikielinen musikaali Aladdin. Siitä tuli mieleen, että Rut & Roosa voisi olla kahdella kielellä.
Diina: Onko lasten juttuun ideaa, tai jotain mitä haluisit?
Lotta: Aihe olisi alakouluikäisille, missä käsitellään unelmia ja omaa superminää, mikä minä haluaisin olla isona, kääntää roolit, mitä jos kaikki voisi olla mahdollista. Kaikki kiinnostaa: nuoret, lapset, aikuiset. Sekin kiinnostaa, miten lasten työ voi olla mielenkiintoinen aikuisille.
Lotta: Olen ehkä lähdössä taas New Yorkiin, tykkään matkustaa tosi paljon, ja käyn katsomassa esityksiä päivittäin ja tunneilla. Olin viimeksi kahdella counter-tekniikan tunnilla ja olin ihan liekeissä, imeydyin nykytanssimaailmaan. Tykkään olla ja katsoa ja koittaa erilaisia juttuja. Vaikka olisin ihan pihalla, niin katson muita ja niitä opettajia, ja olen ihan fasinoitunut, kun ne opettajat vaihtaa aurinkolaseja ja hattuja ja kenkiä tunnilla, salissa ei siis paista aurinko. Se on ihan mahtavaa, se on niin outoa!
Diina: Kuulostaa niin absurdilta.
Lotta: Niin se onkin. Jos mä olen sekaisin niin ne ainakin.
Diina: Täällä ei sitten ole kukaan sekaisin.
Lotta: Tykkään käydä katsoa ja koittaa, inspiraatio elää tässä ja nyt.

Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Banner image