Matti Haaponiemi
Matti Haaponiemi on toiminut itsenäisenä taiteilijana sekä kollektiivisissa työryhmissä vuodesta 2013 alkaen. Omassa taiteellisessa työssään Haaponiemi on kiinnostunut erityisesti improvisaatiosta, vuorovaikutuksesta, kontaktityöskentelystä sekä sisäisten maailmojen näkyväksi tulemisesta. Syksystä 2018 lähtien Haaponiemi on rakentanut elektronisia äänilaitteita, esittänyt äänitaidetta sekä kehitellyt konsepteja, joissa yhdistyy liike ja syntetisaattorit. Äänisynteesin myötä Haaponiemi on myös kiinnostunut videosynteesistä, jossa kuvaa tehdään, kuten äänisynteesissäkin, sähköisillä signaaleilla.
Nykytanssin äärelle Haaponiemen johdatteli kontakti-improvisaatio ja siellä muodostuneet tuttavuudet, joista myöhemmin kehittyi taiteellisia projekteja. Työskentely ammattilaisten kanssa rohkaisi syventymään liikkeen hämmästelyyn ja vuonna 2017 Haaponiemi valmistui Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokummusta tanssijaksi.
Ollessaan nelivuotias Haaponiemen ehdottoman rakkauden kohde oli suuri oikeustaistelija Don Diego de la Vega, joka tunnetaan paremmin nimellä Zorro. Myöhemmin hänen rinnalleen Pantheoniin nousi Hollywoodin toimintasankarit. Viimeinen selittämätön sielunveljeys muodostui lemmikkietsivä Ace venturaan, jonka seikkailuja 10-vuotias Matti saattoi katsoa VHS-kasetilta kolme kertaa peräkkäin päivässä.
Lisätietoja Matista: mattihaaponiemi.fi/
Projektiesittely
EITHER PUT ON THESE GLASSES OR START EATING THAT TRASH CAN (työnimi)
It is the year 1985 – Dawn of a new age. Kauko-idästä kantautuu hiljainen dubattu huuto. Mystiset ja silminnähden lapselliset voimat vangitsevat kokonaisen sukupolven. Huono laatu on uusi normi. Miekanterät kimaltelevat kuvaputkitelevisioissa kaikissa sateenkaaren väreissä ja tusinatuotetut Ninja -toimintaelokuvat valtaavat beta- ja vhs-hyllyt. Karatesalit täyttyvät, syntetisaattorit pumppaavat subharmonista pahuutta ja rasvatut muskelit pullottavat jokaisen teinipojan unelmissa.
40 vuotta myöhemmin. Maailma on absurdi. Kultaisen sukupolven loisto on tummunut. Vitsikirjat ovat vaihtuneet meemeihin, hybridikybersota on totta ja Uri Geller on palannut. Nostalgian raunioiden sammaloituneesta graniitista paljastuu kaksi aikakapseliin kapaloitua VHS-soturia, jotka tietämättään ovat odottaneet tätä hetkeä syntymästään asti.
Anders Lillhongan ja Matti Haaponiemen improvisatorisen työskentelyn keskiössä on vuorovaikutus ja leikki, jossa yhdistyy lapsuuden toimintaelokuvien sankarit, pop-kulttuuri, tietokonepelit sekä itämaisten taistelulajien mystiikka, estetiikka ja pseudo-tiede. Kouriintuntuvan fyysisyyden lisäksi työskentely pursuaa taiteilijoiden itse tekemiä analogisia ja synteettisiä ääni- ja videomaisemia. Työ on jatkuvasti syvenevä improvisaatioesitys, joka samanaikaisesti muistelee menneitä ja kehittyy eletyn elämän mukana. Tekijöillensä työ on parhaimmillaan, kun se nautitaan yhdessä yleisön kanssa.