Maailman muuttamisen muoto 6: tanssiliike

Maailman muuttamisen muoto 6: tanssiliike
Esitin tämän vuoden alussa itselleni kysymyksen, johon tässä blogissa julkaistuilla kirjoituksillani etsin vastausta. Kysymys kuului: miten minä, (silloin) pirkanmaalainen tanssitaiteilija voin muuttaa maailmaa? Olen tähän saakka perehtynyt aktivismiin, taiteen muutosvoimaan, poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin, tanssin ammatilliseen koulutukseen opettajan ja opiskelijan näkökulmasta sekä rahaan maailman muuttamisen välineenä. Tässä kirjoituksessa käsittelen tanssin ammattilaiselle ehkä sitä kaikkein itsestäänselvintä: liikettä.

Tanssiliikettä ja -liikkeitä on maailma ja sen historia pullollaan. Mutta millaisissa tapauksissa tanssiliikkeillä on tai on ollut voimaa muuttaa maailmaa? Esitystaiteilija ja koreografi Masi Tiitan kanssa pohdimme kysymystä taideteoksen näkökulmasta – silloin teoksen yleisövolyymi tai muutokseen usuttava muoto tuntuivat olennaisilta tekijöiltä. Näihin elementteihin tunnun törmäävän kuitenkin taidemaailmaa useammin klubi- ja katutanssimaailmoissa. Urbaanien tanssien harrastaminen ja harjoittelu on hirmu suosittua: aktiivisia tanssin harrastajia on Suomessa aivan varmasti enemmän kuin aktiivisia tanssin katsojia. Monien kaupallisten tanssistudioiden peilisaleissa harjoitellaan tanssiliikkeitä ja -tyylejä, jotka pelkällä itsevarmuutta huokuvilla muodoillaan voimaannuttavat näiden tanssiliikkeiden harjoittajia. Näistä yksi, minun havaintoni mukaan vuosi vuodelta myös Suomessa suositumpi tanssilaji, on voguing.

Roza Ahmad on tanssija, koreografi ja opettaja, jolla on pitkä kokemus voguing -tanssista. Tanssijana hän kulkee nimellä Coco Ninja – kuten nimestä jotkut voivat päätellä, hän on osa House of Ninjaa, joka on yksi tunnetuimmista kansainvälisistä voguing-kollektiiveista. Ahmad on ansioitunut niin kisa- kuin areenakonserttikoreografina ja työskentelee tanssin ohella myös toimistopäällikkönä, valokuvaa ja tekee dj-keikkoja. Minulla oli ilo esittää hänelle muutamia kysymyksiä voguing-tanssikulttuuriin liittyen yksityisviestitse Instagramissa.

Ahmadille voguingista puhuttaessa ja sitä opetettaessa on ensisijaisen tärkeää nostaa esiin kyseisen tanssikulttuurin historia. Voguing on lähtöisin New Yorkista, Harlemissa 60-luvulla alkunsa saaneesta lgbtq+-yhteisöjen ballroom-kulttuurista. Voguing-tanssi on siis syntynyt suurkaupungissa eläneiden rasismia ja syrjintää kokeneiden tarpeesta. Ballroom-kulttuuri ja yhteisö, jossa voguing-tanssi ja musiikki ovat toimineet sidoksena, on ollut tämän tanssilajin pioneereille keino selvitä; tila ja yhteisö, jossa tulee hyväksytyksi ja juhlistetuksi sellaisena kuin on. Ahmad painottaa, että niin harrastajien kuin opettajien tulisi tässä ajassa ymmärtää oma asemansa suhteessa tämän tanssilajin juuriin. Suomessa syntyneenä cis-heteronaisena Ahmad itsekin on voguing-skenessä lähtökohtaisesti turisti.

Turistinakin voi kuitenkin tehdä kaikenlaista. Paitsi tanssilajin historia, myös sen nykyisyys on monien vähemmistöjen ja sorrettujen emansipaation väylä. Ahmadille on omassa työssään erityisesti tärkeää tukea queer-ihmisiä, joiden kulttuurinen tai etninen tausta poikkeaa valtaväestöstä. Tämä tapahtuu konkreettisesti bookkaamalla heitä tapahtumiin, käymällä heidän tapahtumissaan, antamalla tilaa, toimimalla yhteisössä aktiivisena allyna eli liittolaisena. Ahmad kokee, että myös hänelle Irakin kurdina voguing-yhteisö on tarjonnut porukan, jossa hän ei koe oloaan ulkopuoliseksi eikä hänen tanssijuutensa määrity esimerkiksi hänen ulkonäkönsä perusteella. Voguing-yhteisössä Ahmadille ehkä maailmaa mullistavinta on juuri hyväksyvä, moninaisuutta juhlistava ja itsevarmuuteen kannustava ilmapiiri, sekä se että tämä yhteisö valloittaa queer poc- ja lgbtq+-ihmisille tiloja, joissa he eivät ole aiemmin voineet olla tai ilmaista itseään.

Emansipaatiolla tarkoitetaan vapautumista holhouksesta tai eriarvoisuudesta, ja sillä tähdätään tasa-arvoon. Emansipaatio voi olla niin sivistyksellistä, sosiaalista, poliittista kuin oikeudellista vapautumista sorrosta tai epäitsenäisyyden tilasta. Parhaimmillaan tanssiliike – niin fyysisenä toimintana kuin yhteiskunnallisena liikkeenä – on emansipatorista, ja siten ehkä jollain tapaa paremman maailman lähde. Minä ajattelen, että juuri sosiaalisina tansseina syntyneet tanssimisen tavat ovat omiaan voimaannuttamaan muun muassa heitä, joiden puhetta on historiassa vaiennettu tai vaiennetaan yhä. Senkin vuoksi soisin Ahmadin tavoin enemmänkin huomiota ja pohdintaa vielä sitä kohti, kuka on pätevä opettamaan vaikkapa juuri voguingin kaltaista tanssilajia. Ahmad nostaa esiin tärkeänä muun muassa sen, että voguing-opettajalla olisi kokemusta ja ymmärrystä paitsi historiallisesta ja kansainvälisestä kontekstista myös ball-tapahtumissa kisaamisesta. Itse toivoisin huomion kääntämistä myös voguingin ja muiden urbaanien tanssien asemaan maamme tanssin koulutuksissa. Suomessa ei tietääkseni vieläkään ole yhtäkään tanssinopettajakoulutusta, jossa urbaanien tanssien tai katutanssien opettajaksi voisi ihan muodollisestikin pätevöityä?

Terkuin
Kynäilijä-Alli

P.S. Jos voguing on sinulle entuudestaan vierasta, lukaise Lilli Huttulan kirjoittama tuntikuvaus.

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.
Banner image