Dokumentaatiosarja, osa 22: Katja-Marika Mäkinen

Lasinen tanssikenkä

Nainen vihreässä kukkamekossa metalliaidan vieressä omenapuun alla. Puutarha, jossa satunnaiset kukat pilkistävät ylikasvaneen heinikon alta. Muutama juuri istutettu punainen pelargonia kurkkimassa puisesta kukkaruukusta. Iso keinu odottamassa ihmisiä keinumaan.

Olen paikassa, jossa elämän ehtoopuolella ihmiset odottavat jotain tai vain olevat.

Istun puutarhapenkille äitini pyörätuolin viereen, vihreämekkoinen nainen haluaisi lähteä aidan portista kävelemään kävelytielle. On kovin hiljaista, joten asetan vihreän minikaiuttimen puutarhapöydälle ja annan Olavi Virran luoda merensiltaa. Vihreämekkoinen nainen kiinnostuu meistä ja istahtaa toiselle tuolille, unohtaa metalliaidan olemassaolon ja alkaa laulaa ”hopeinen kuu luo merelle siltaa” yhdessä Olavin kanssa.

On vain tämä hetki, vihreämekkoinen nainen, minä, äitini ja vihreän minikaiuttimen Olavi Virta. Hetkeen tiivistyy kaiho muualle, toiseen hetkeen – menneisyyteen tai tulevaan. Äitini ei enää laula, toisin kuin vihreämekkoinen nainen, mutta äidin tossu ja kädet heiluvat. Äiti tahtoisi varmaan tanssia – kokea samaa kuin joskus nuorena isäni kanssa lavatansseissa.

Olavi Virta loppuu ja hetki päättyy. Vihreämekkoinen nainen palaa nykyhetkeen ja huokaisee: ”Voi kun voisi lähteä täältä jonnekin!” . Hänellä on kaunis ääni ja hän laulaa vielä usein. Äitini tanssikenkä on enää pelkkä lasinen tanssikenkä hyllyssä.

Seuraavilla tapaamiskerroilla otan aina Olavi Virran mukaani, Olavi saa kaverikseen myös Elviksen ja Kari Tapion. Minä saan myös vihreämekkoisen naisen yleensä viereen juttukaveriksi, äiti kun ei enää puhu. Heiluttaa vaan tossua Olaville ja kättä Elvikselle.

Korona on vienyt töitä ja tuonut luppoaikaa. Päätän käyttää luppoaikaani hyvään ja kauniiseen, samalla toivon että se herättäisi jotain jossakussa. Lähden vihreämekkoisen naisen innoittamana tanssimatkalle Olavi Virran, Vivaldin ja Beethovenin kanssa. Yleensä seurustelen vain itämaista taustaa omaavien laulajien kanssa. Matkasta ja kesästä tulee erilailla ikimuistoinen kuin aiemmin. Rahaa ei ole oikein mihinkään mutta Beethoven, Vivaldi ja Olavi Virta ovat lähes ilmaisia.

Matkalleni haluaa yllättäen tulla mukaan mukaan myös muita tanssia rakastavia ystäviäni, joilla heilläkään ei ole muuta seuramatkaa tarjolla. Vietämme yhdessä heinä- ja elokuun iltoja ja ystäväni yrittävät päästä mukaan taiteellisiin tarkoitusperiini miten Olavi Virta syttyy itämaiseen lämpöön punaisen ja oranssin kuun alla. Ja miten kaunis morsian hylkää komean prinssinsä alttarille, koska Vivaldin syksy minun päässäni niin tahtoo. Kuinka kymmenittäin erivärisiä perhosen siipiä tanssivat Paula Vesalan tahtiin vain koska ihmismeri on niin täynnä. Ystäväni saavat kiinni taiteen tekemisestä kannssani ja matkasta tulee ainutlaatuinen.

Se saa nimekseen KIRJO. Siitä tuli elämänkirjon tanssillinen ilotulitus hoivakotien asukkaille. Se eli hetken alkusyksyllä 2020. KIRJO ei elänyt kovin pitkään, koska sillä ei maksettu sähkölaskuja, ei ostettu bensaa ylisyöpön epäekologisen Volvon tankkiin eikä sitä voinut syödäkään. Sillä: ”Valitettavasti hoivakotimme ei voi vastaanottaa esityksiä, jotka maksavat. Yleensä esiintyjät vierailevat meillä kahvipalkalla” .

No me elimme aurinkoenergialla vain siinä hetkessä.

Auringonsädettä saimme oikean auringon lisäksi hoivakotien asukkaiden silmistä, taputuksista, ilon ja kaipuun kyyneleistä sekä tutisevista tossuista.

Reaalimaailmaan palattuani en voinut olla kuitenkaan miettimättä isoa epäkohtaa.

Taide kuuluu kaikille, iästä, elintasosta ja asuinpaikasta riippumatta. Sen tulisi olla osa myös hoivakotiasukkaan elämää. Näin ei ole. Yhteiskunnassamme on paljon epäkohtia. Ellei löydy ilmaiseksi taidetta tekeviä ammattilaisia, ei ole taidetta hoivakodeissa. Ja kuka taiteilija elää aurinkoenergialla?

Kun itse olen vanha, haluan että asiat ovat toisin, että jotain olisi muuttunut parempaan. En halua elää viimeisiä elinvuosiani ilman taidetta ja kulttuurielämyksiä. Minulle ei riitä seinällä riippuva taideteos eikä Olavi Virta pikkukaiuttimessa. Minä haluan elää myös vanhana! Jos oma jalkani ei enää mene tanssikenkään en halua pelkkää lasista tanssikenkää vaan haluan oikeaa tanssia eteeni oikeilla jaloilla, vaikkeivat ne minun olisikaan!Teksti: Katja-Marika Mäkinen