Kokemuksellinen estetiikkaa

Esittelyssä Matti Haaponiemi. Matti on mukana Like a Virgin -projektissa, jonka demo nähdään 6.7 ja esitykset 10-12.8 Liikelaiturilla.

Diina: Haluutko aloittaa siitä, mitä oot tehnyt?
Matti: Syksyllä oli kauheasti erilaisia hakuja. Mietin jokaiseen jotakin ja hain kaikkea. Sain kuukauden työskentelyyn aluekeskuspalkkaa. Alun perin hain kahta ja olisin jatkanut lopputyötäni, tehnyt siitä isomman jutun. Sitten olikin yksi kuukausi, mitä sain, niin en ollut sidottu mihinkään tiettyyn, sain tehdä mitä halusin. Otin toisesta hakemuksesta teeman, ihmisen kasvu ja kehitys liikkeellisesti vauvasta isommaksi ja lajina evolutiivisesti. Kävin Outokummussa pikku residenssipätkässä ja siellä ehdin työstää tätä, mitä se liikkeellisesti olis, se jäi hautumaan muutamaks kuukaudeks. Ja sitten mä tein sen.
Diina: Oliko sulla muita ideoita pyörittelyvaiheella, mitä sua kiinnosti tehdä, ja tämä vaan sattui olemaan sellainen, mikä valikoitui?
Matti: Mulla oli lopputyöni, mitä olisin jatkanut. Mutta siinä mä oon tehnyt töitä äänisuunittelijan kanssa. Niin se tuntui vähän vaikeelta saada se siihen mukaan. Siitä yhdestä kuukaudesta mulle täytyy jäädä säästöönkin vähän rahaa, niin sillä mä karsin sen pois. Jättää sen sitten myöhempiä aikoja varten. Mutta ei se siinä, mä oon kokenu, että kaikesta helpoin on työskennellä yksin. Mun ei tarvii neuvotella aikatauluista, heti kun on kaks ihmistä niin aikataulut on vaikeita, kolmella tosi vaikeita. Yksin reeneihin menee puolet vähemmän aikaa, kun voi käydä sisässään sitä monologia. En oo mitenkään pettynyt, eikä harmita. Ihan mielelläni itekseen teen.
Diina: Mutta onko toi sitten, että käytännön olosuhteet asettaa sulle sellaiset ehdot, että on helpointa tehdä yksin? Haluaisitko tehdä isommalla porukalla? Tai isommalle porukalle.
Matti: Joo se olis kauheen mielenkiintoista. Ja nyt oon tehnyt porukalla ja tuun taas tekemään. Siinä on omat juttunsa. Ja yleisesti mitä mietin, no paljon on tekijöitä, mutta mikä on ihmisten oma praktiikka ja kaikilla ei välttämättä ole, on opetusta ja sitten ei ole aikaa omalle harjoittelulle, liikkeelle. Se mitä mä nyt kaipaan on ihmiset, joita kiinnostaa tehdä ja treenata, että on joku tutkimus koko ajan meneillään ja hyvin käytännönläheinen myös, että on kehossa ja tekemässä, pystyy puhumaan ja demonstroimaan. Sen koen inspiroivaks.
Diina: Ootko kokenut haasteena, kun ihmisillä on eri praktiikoita ja eri lähestymistapoja, sen, miten työryhmät muodostuu ja mikä sen ryhmän dynamiikka on? Vai onko se vaan, että aina tulee jotakin kun jotakin tekee?
Matti: No aina tulee jotakin, kun jotakin tekee. Siltä ei voi välttyä. Se vähän riippuu aakkosista, millä kukin tekee, kuinka kaukana ne on toisistaan. Paljonko kunhan-jotain-tekemistä tarvitaan ennen kuin ollaan yhteisellä maaperällä ja tehdään sieltä käsin. Ja sellaiset asiat kuin, mikä on porukan tai kollektiivin hierarkia ja yhteinen tekijyys siinä. Jos kaikesta päätetään yhdessä, niin se on oma prosessinsa. Jos on yks taiteellinen johtaja, niin se on toisella tapaa tosi selkee, mutta sillä tulee ehkä yhdennäköistä.
Diina: Ja sitten, jos taas pyrkii työryhmänä tekemään yhteisiä päätöksiä, niin siinä pitää olla tosi selvät metodit, miten se homma saadaan toimimaan. Se leviää aika helposti, kun kaikki kokee, ettei kukaan ota vastuuta. Ellei sitten ole itsestään toteutuva ryhmä.
Matti: Ne on aina, että kuka sitoutuu ja kuinka sitoutuu ja sitten joku tekee koko ajan ja joku ei tee ollenkaan tai silloin tällöin. Se aiheuttaa omaa sahausliikettä itse kunkin motivaatiossa ja siinä, mihin se on menossa. Kun asiat on selvillä, mitä on sovittu, niin sittenhän se on helpompaa. Tyypillistä tietty on, ettei sovita ja asiat vaan tapahtuu, ja vähän ajan päästä nähdään, että nyt pitää sopia jotain.
Diina: Mikä sua motivoi tässä lajissa, mistä tulee motivaatio työskentelyyn?
Matti: mulla on yleinen motivaatio tehdä vaan. Ei mulla taiteellista prosessia ole käynnissä koko aikaa, se on ihan mukavaa ettei ole. Mä en koe että olis joku sellainen tarve. Tai musta esiintyminen ei ole itseisarvo. Kun on jotain selkeitä projekteja tai rahoja, sitten tehdään asioita ja siitä tulee ulos jotakin ja onko se muoto, missä työ tulee esille, esitys, joku blogi vai luento vai työpaja. Mikä se konsepti on taiteellisessa työskentelyssä, miten se aukeis ulos päin. Esiintyminen ei ole sitä, että jes, haluan mennä sinne keikalle tai esiintyä siinä salissa. En mä tiedä, varsinkin kun niitä saleja on tosi vähän eikä niistä tällä kohtaa urallaan tiedä mitään. Mutta yleisesti kiinnostaa, mikähän asia se nyt olis, kehollisuus ja kaikenlainen treenaaminen ja jumppaaminen, tanssiminen. Se on mulle hyvin sama asia jollakin tapaa, mistä mä nyt lähtisin sitä avaa, kokemuksellista, ei kiinnosta kuinka paksut käsivarret on tai kuinka nilkka ojentuu, vaan miten se tehdään, ja miltä se tuntuu ja sisäinen avaruus, siellä suunnistaminen. Ei ensisijaisesti terapeuttisena, vaan liikkeellisenä kokemuksena. Ja usein sieltä voi löytyä suurempaa henkisyyttä seasta, se tulee bonuksena päälle. Ajatus liikkumisesta ja olemisesta. Kiinnostaa koko ajan opetella jotain uutta. Nyt tulee tämmönen statement täältä: Joku puhuu, että käy ammattilaisten aamutunnilla ylläpitämässä tanssijuutta. Musta se on täysin väärin. Mä treenaan, että toimisin paremmin ja terveemmin, ylläpitäminen ei mulle riitä kyllä.
Diina: Mä jäin miettii pointtia liikkumisesta henkisenä kokemuksena, joka on eri kuin terapeuttinen – tän mä ymmärsin. Mutta millä tavalla sä näet, että liikkeellinen kokemus on yhteydessä taiteeseen, millä tavalla näet taiteen tässä yhteydessä? Missä se taide manifestoituu sulle?
Matti: No esimerkkinä otan aluekeskuspalkkajakson. Siinä se taide manifestoitui, kun aloin laittaa työtä esitykselliseen muotoon. Tässä oon roiskinu ja tutkinu ja tehny ja kehittäny tätä mössöö ja miten mä lähden tätä näyttää ja mikä tää on, mitä nää kaikki jutut. Sinne alkaa tulla erilaisia tasoja, mitä tää on liikkeenä mekaanisesti, miltä tää tuntuu, mitä tää viestii, mitä tää vois tarkoittaa isommissa mittakaavoissa yhteiskunnallisesti tai maailmassa tai erotettuna tästä kontekstista, että ihminen tekee tällaista. Siinä se taide musta manifestoituu, että se ei ole nyt vaan se kasvaa kaaressa.
Diina: Mä vähän putosin kärryiltä, kun sanoit, että sua ei esiintyminen kiinnosta, mutta sehän on tietty eri kuin taiteellinen prosessi. Mä yritän tavoittaa sitä, mikä on esityksen ja taiteen välinen yhteys.
Matti: Okei, ehkä siihen päästään kiinni jossakin kohtaa. Tarkoitin, että mä en treenaa ja tee tätä kaikkee, että voi kun pääsisin esiintymään. Se ei ole se pointti.
Diina: Mutta taiteen tekemiselemetti sua kiinnostaa työssä?
Matti: Kiinnostaa kyllä. Ehkä se manifestoituu, mä en ole tällaista miettinyt tältä kantilta, siinä kohtaa ainakin, kun siitä tekee julkista. Tietysti jos mä päätän, että oon nyt täällä yksin ja teen jotain ja tää on nyt taidetta. Siinä ollaan sujahdettu sellaisiin tiloihin, ettei ole kyse siitä, että tekisin jotain harjoitusta, joku sellainen toisenlainen olemisen tila. En mää tiedä… kun sitten mä en halua sanoo, että kaikki mitä teen on taidetta.
Diina: Se kun puhuit toisesta tilasta, niin onko se millään tavalla samankaltaista, kun puhutaan flow-tilasta, tai sellaisesta olemisen tavasta, jossa kokee flowta?
Matti: Se vähän riippuu, mä uskon et niitä on monenlaisia, mikä se sitten on mitä haetaan. Se voi olla, että siitä tulee flow tai sitten se ei ole flow. Se on jännä kokemus, että kun sohii jotakin salissa eikä tiedä mitä tekee ja kun sitä katsoo videolta, niin se pistää silmään, että tossa on jotakin luonnollista ja mielenkiintoista, voisin lähtee tohon suuntaan. En sanois, että se on joku yks tietty.
Diina: Mutta tossa tullaan siihen, että kun sä katsot videolta, niin se ei olekaan kokemuksellinen, vaan ulkoa päin tarkasteltu.
Matti: Tässä kyseisessä tapauksessa, että jos ollaan tulossa johonkin esitykselliseen.
Diina: Siinä on kuitenkin kaks kääntöpuolta, on oma tekeminen ja kokemuksellinen liikkuminen ja sitten on esityksen tekeminen, joka on eri näkökulma siihen. Korjaa jos oon väärässä.
Matti: Kyllä siinä on eri näkökulma. Ja ne voi olla myös samassa. Niin kuin nytkin tässä mun esityksessä.
Diina: Sä vähän sivusit estetiikkaa. Kun puhutaan tanssista, mitä monesti tuntuu kentän ulkopuolella, tanssi ja estetiikka on rinnakkain kulkevia, kun taas itsestä olis kiva, jos käsitys laajenis kokemukselliseen puoleen.
Matti: Musta se on estetiikkaa myös, että voi olla luonnollisesti, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa seistä, tai kävellä tai olla. Tämmöinen henkilökohtainen selkee juttu on, että jos katson teosta ja esiintyjä ei tunnu ihmiseltä, niin se ei tunnu mielenkiintoiselta. Jos se on opittu, että näin kuuluu esiintyä. Tai puheteatteri on mulle tosi vaikeeta, ylinäytellä ja alleviivata ja tehdä se selväks.
Diina: Mä koen nää mistä puhut varmaan manerismeina tai maneereina, onko samaa?
Matti: No on siinä vähän jotain samaa: tää on tää opittu universaali surullinen, tää on tää mitä tässä lavalla kuuluu tehdä kun on surullinen. Siinä missä tanssiliikkeet on samanlaiset kuin näyttelijän liikkeet. En mä siitä näyttelijäntyöstä tiedä mitään, turha sitä on lyttää, sitäkin on niin monenlaista.
Diina: Mä näen noi opittuina tapoina, joita ei ole joutunut kyseenalaistamaan, koska on pysynyt tietyn estetiikan sisällä, tai tietyn voisko sanoo just praktiikan sisällä. Jos se opittu asia on ollut pikkusen vaikee ja pikkusen tehty, se ei näytä luonnolliselta. Tai ne tyypit, jotka saa jonkun tietyn tekniikan näyttää luonnolliselta on harvassa, jotka pääsee helppouteen.
Matti: Niin se on kyllä vaikee tie. Opettelee erilaisia tapoja käyttää kehoaan eikä se ole vielä tanssia, ellei niistä tee tanssia ja se on se vaikein asia, jos pitää mennä tietyn estetiikan koodiston mukaan. Sitten se on koko elämän mittainen prosessi.
Diina: Ja just se, että miten siitä koodistosta saa taidetta ulos.
Matti: Tullaan taas siihen, mitä tällä työllä voi kertoa, mitä tässä työssä tehdään. Ettei käy niin, että meillä oli toi aihe ja sitten me liikuttiin niin kuin aina ja tässä oli vähän eri variaatiota noista tanssiliikkeistä, mitä me tehdään aina.
Diina: Mitäs henkilökohtaisen kehittymisen osalta, mitkä on omat kompastuskivet, joiden kanssa joudut työskentelee, tai onko se edes sellainen asia, mitä tarvii miettiä?
Matti: Jos mä ajattelen omassa liikkeellisessä tekemisessä, niin kyllä se aina vuotaa läpi, mitä on tehnyt. Mä oon paljon treenannut tai chitä ja muuta kiinalaista huljuttelua, niin sieltä tulee se liikemaailma läpi. No sitten täytyy miettiä, jos tää olis esityksellinen tilanne, onko se mielenkiintoista kattoo kun toi jätkä tekee tai chitä vähän sinne päin. Nyt prosessissa, ja aiemmissa, huomaan, että usein energia voittaa liikkeen puhtauden ja mekaanisuuden, että se on energia, joka välittyy, ei se missä asennoissa mä oon tai minkä asentojen läpi kuljen. Sieltä löytyy se tanssi, voi heittäytyä siihen, että nyt mun pitää antaa jotain, mun pitää tahtoo sitä. Silloin siinä on koko ihminen mukana ja se välittyy. Maneereja, kyllä niitä riittää. En mä näe niitä mitenkään pahana asiana, se on se kulho mitä täytetään, jonka päälle rakennetaan. Jos ajattelee, että ne on jotain tiettyjä reittejä mitä kulkee, nehän on tuttuja – niihin on helppo palata ja löytää taas uusia ulottuvuuksia.

Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Banner image