Linda Kuhan tanssimonologi piirtää Y-sukupolven henkilökuvan

Kirjoittaja: Emma Heinonen

Spice Girls, säästäminen, kasvihuoneilmiö, internet ja tavoitettavuus, globaalin maailman suuruus ja pienuus, itsensä kyseenalaistaminen. 1990-luvun lama sekä ajan kuva toimivat lähtökohtana koreografi Linda Kuhan uudelle teokselle Ceci n’est pas moi, joka tutkii sitä, mikä on Y-sukupolven kokemus totuudesta ja vastuun kantamisesta.

– Jo pienenä olen saanut annoksen realismia siitä, että “nyt teidän sukupolven täytyy tehdä jotain tai tää menee päin persettä”. Tuntuu surulliselta, että nyt itse aikuisena huomaan sen, että me ei tehty mitään ja, että vastuuta ollaan jälleen sysäämässä lapsille.

Linda Kuha on on Kuopiosta kotoisin oleva, Tampereelle asettunut tanssitaiteilija. 1980-luvulla syntynyt ja lapsuutensa 1990–2000-luvuilla elänyt Y-sukupolveen kuuluva milleniaali haluaa uudella teoksellaan tuoda esiin sukupolvensa henkilökuvan.

– 90-luvulla kasvihuoneilmiöstä puhuttiin joka paikassa ja se jäi soimaan varoituksena siitä, että koska tahansa voi rysähtää. Internet toi mukanaan sen, että pitää olla jatkuvasti tavoitettavissa. Samalla se luo paineen siitä, että muilla ihmisillä on joko asiat paremmin tai huonommin, eikä saisi valittaa.

Teos Ceci n’est pas moi käy sukupolvikokemusta läpi taiteilijan omien kokemustensa kautta elämänkerran tapaan.

Kuha kertoo kiinnostuneensa koreografian tekemisestä jo nuorena. Hänen uransa tanssin parissa alkoi kansantanssin pyörteissä jo viisivuotiaana. Alakouluikäisenä Spice Girls -yhtyeen musiikki ja tanssit veivät mennessään.

– Tein kansantanssinryhmällemme erilaisia koreografioita, joita sitten esitettiin tapahtumien ja festivaalien yhteydessä muun muassa Tanskassa ja Ruotsissa. Lauloimme playbackina Spice Girlsejä ja esitimme tanssit. Nuoremmat lapset tulivat esityksen jälkeen pyytämään nimmareita, koska he luulivat meidän olevan oikeat Spaissarit, Kuha nauraa.

Myöhemmin hän pääsi opiskelemaan tanssia Kuopion kautta Ouluun ja sieltä Belgiaan, jossa hän myös työskenteli neljä vuotta Danscompagnie Lunessa.

– Alkoi tulla ikävä Suomeen, luontoon ja rauhaan. Kokemukseni mukaan Suomessa esimerkiksi harvoin oletetaan, että tehdään ylitöitä, toisin kuin Keski-Euroopassa, hän pohtii.

Suomeen palattuaan Kuha oli mukana perustamassa Tanssiteatteri Liikeriä ja toimi Tampereen konservatoriolla tanssinopettajana. Apurahojen hakemiseen perustuvan järjestelmän ongelmallisuus kuitenkin löi vasten kasvoja ja oman taiteellisen identiteetin löytäminen haki paikkaansa. Kuha alkoi pohtia taiteilijuuttaan ja kysyä itseltään “mitä oikeastaan haluan sanoa?” Hän hakeutui jatko-opintoihin Rotterdamin Codarts taideyliopiston sekä Tilburgin Fontys yliopiston yhteisiin COMMA -koreografian opintoihin, missä myös Ceci n’est pas moi -teos sai alkunsa.

Autenttisuuden ongelmasta kohti rajattua totuutta

Teoksen inspiraationa toimii surrealistisen taidemaalarin René Magritten teos La Trahison Des Images eli “Kuvien petollisuus”. Maalauksessa on kuva piipusta, jonka alla lukee teksti “tämä ei ole piippu”. Magritte tarkoittaa teoksellaan, että kuva piipusta ei ole sama asia kuin piippu itse.

– Halusin luoda tanssilla omakuvan. Työskennellessäni, törmäsin autenttisuuden ongelmaan. Kuten kuvataiteilijoiden omakuvat, myös esitys on aina rajattu kuva minusta. Aloin kutsua teosta autofiktioksi, sillä se kertoo vain osan totuudesta.

Kuha on hyödyntänyt työskentelyssään päiväkirjamerkintöjä, lapsena lähetettyjä kirjeitä sekä kotivideoita. Käydessään läpi lapsuuden muistoja, hän alkoi pohtia niiden totuudenmukaisuutta.

– 90-luvun laman lapsena olen pohtinut esimerkiksi köyhyyden kokemusta. Vanhempieni kokemus on se, että meillä oli kaikkea, vaikka oma kokemukseni on toinen, Kuha pohtii.

– Oivalsin, että se mitä me ihmiset näemme toisistamme, ei välttämättä kerro totuutta, koska kaikki kokevat asiat eri tavalla. Esimerkiksi muistojen totuudenmukaisuus saattaa värittyä kokemuksen kautta, hän jatkaa.

Tanssimista ja jutustelua

Kuha on työskennellyt teoksen parissa dramaturgi Jochem Naafsin kanssa. Dramaturgi on usein teattereissa hyödynnetty taiteellisen työryhmän jäsen, joka vastaa teoksen kokonaiskuvasta, dramaturgiasta sekä toimii ikään kuin ohjaajan tai koreografin ulkopuolisina silminä.

– Työskentely on ollut vapauttavaa! Itsensä kohtaaminen yksin tanssisalissa on usein kamalaa ja videokuva latistaa tekemisen, joten on ollut ihanaa työskennellä dramaturgin kanssa.

Teos on tanssimonologi, eli se sisältää sekä liikettä että puhetta. Dramaturgi on muun muassa auttanut selvittämään, mitä asioita teoksen aiheesta nousee keskustelun myötä pintaan. Lisäksi hän on avustanut tekstin ja puheen kanssa työskentelyssä.

– Tässä on jutustelua ja sitten tanssia, Kuha naurahtaa.

Teoksen taiteellisena mentorina toimii koreografi Valtteri Raekallio. Hän on todennut teoksen olevan stand up -komedian ja nykytanssin yhdistelmä.

– Vaikka puhuminen onkin tietty muoto puheteatterista, en koe näytteleväni. Voi olla, että katsojalla ei ole yhtään hauskaa tai sitten on, hän sutkauttaa.

Liikkeellisesti teos pohjautuu improvisaatioon sekä tekstin pohjalta luotuihin liikescoreihin. Kuha paljastaa, että teoksessa on nähtävissä myös pieni pala hänen tanssillisia juuriaan – kansantanssia.

“Mikä ihmeen kaali?”

Tanssijan lisäksi Ceci n’est pas moi -teoksessa lavalla nähdään kasa vihreitä jäävuorisalaatteja. Kauempaa katsottuna salaatit muistuttavat 90-luvun laman lapsen silmissä halpaa elintarviketta, kaalia.

– Monet ovat kyselleet kaaleista, mutta käytännön syistä ne ovat salaatteja, sillä kova kaali saisi minulta tajun kankaalle, Kuha naurahtaa.

Miten jäävuorisalaatti päätyi esitykseen mukaan on osa suurempaa prosessia, joka alkoi oman elämänkerrallisen kartan kokoamisesta.

– Tein omasta elämästäni kartan, johon kirjoitin asioita, jotka liittyvät minuun. Isona osana nousi esiin luonto sekä huoli siitä.

Kuha ei halunnut tehdä ainoastaan ilmastonmuutokseen liittyvää teosta, joten hän jatkoi aiheen tutkimista.

– Tulivuoret ja erilaiset purkaukset ovat aina intuitiivisesti kiinnostaneet minua, mikä saattaa liittyä myös keholliseen tarpeeseen vapautua jostakin.

Hän halusi saada siis jonkinlaisen purkauksen, kerroksellisuuden ja vihreän värin teokseensa. Etsintöjen jälkeen kerämäinen jäävuorisalaatti osoittautui oikeaksi kumppaniksi.

– Tässä vaiheessa voisin sanoa ylevästi, että se salaatti kuvaa minun sieluani – miten päästä syvälle jonnekin, kun sen purkaa. Se on sitä samaa ja jossakin vaiheessa se loppuu, mutta ei kokonaan, vaan muuttaa muotoaan.

Tanssissa kulminoituu ilo

Linda Kuhan työskentelylle ominaista ovat improvisaatio sekä liikkeen kanssa leikkiminen. Tietynlainen vapauden ja ilon tavoittelu ovat toisin sanoen hänen taiteensa kulmakiviä. Kertoessaan Ceci n’est pas moi -teoksesta Kuhan muistot palaavat takaisin aikaan Spice Girlsien kanssa.

– Niin naivilta kuin se kuulostaakin, niin ne (Spice Girls) merkitsee minulle jonkinlaista vapautta ja iloa. Siihen on silloin lapsena ja nuorena pystynyt uppoutumaan niin, ettei tarvitse ajatella hankaluuksia. Nyt ammattilaisena on ikään kuin kuopan kautta löytänyt sen uudelleen – mitä järkeä tätä työtä on tehdä jos siitä ei nauti, hän pohtii.

Ceci n’est pas moi -tanssimonologi saa ensi-iltansa Liikelaiturilla perjantaina 24.3. Teoksen tanssija-koreografina toimii Linda Kuha äänisuunnittelusta vastaa Samuli Welin ja valosuunnittelusta Jaakko Sirainen. (Muut esitykset la 25.3., ti 28.3., pe 31.3., la 1.4. ja ti 4.4.)