Poikkeustilan dokumentaatio osa 6: Niina Rajaniemi

Taiteilijan matkassa korona-aikana

Pohdin taiteellista työskentelyäni korona-aikana heijastellen syksyllä ensi-iltansa saavan Mistä on isot tytöt tehty? – teoksen harjoitusprosessia.

Faktaa vai fiktiota?

Työskentelen parhaillaan nykytanssiteoksen Mistä on isot tytöt tehty? parissa. Aloitin teoksen työstämisen kolmen kuukauden mittaisella itsenäisellä työskentelyjaksolla Pirkanmaan Tanssin Keskuksen aluekeskuspalkalla (3.2.-30.4.2020). Ehdin pureutua laajasti naiskuvaan ja naissukupuoleen liittyviin ilmiöihin ja käsitteisiin kirjallisuuden, elokuvien, dokumenttien, tutkimusten, somen ja monien muiden lähdeaineistojen kautta. Asiat, joita käsittelen teoksessa, eivät ole välttämättä helpointa luettavaa tai katsottavaa seitsemäntuntisessa työpäivässä, joten sain tauotettua päiviäni, hoitaen myös tuotannolliset asiat kuntoon ennen varsinaista harjoitusjaksoa työryhmän kera. Ehdin kirjoittamaan käsikirjoituksen kohtaus kohtaukselta, hankkia puvustuksen, lavastuksen, tarpeiston, ottaa promokuvat, tehdä julisteet, aloittaa markkinoinnin ja tiedotuksen. Tämä oli ennenkuulumatonta työhistoriassani.

Tuntui että ehdin ensimmäistä kertaa syventyä rauhassa teoksen aiheeseen, mikä tuntui kovin inhimilliseltä ja reilulta. Näinhän tämän kuuluisi varmaan mennä? Oliko tämä nyt liiankin reilua jopa? Käsittämätöntä, että tekemästäni työstä saankin palkan kolmen kuukauden ajalta yhden kuukauden sijaan.  Se tuntuu oudolta, koska olen jo ehtinyt tottua tekemään puolet työstäni ilmaiseksi rahoituksen jäädessä vajaaksi. Yleensä uuden teoksen tekeminen alusta loppuun vie ajallisesti vähintään kolme kuukautta oli rahoitusta saatu yhdelle kuukaudelle tai kolmelle.Työskentely korona-aikana:

Olen työskennellyt tanssitaiteen kentällä 2017 vuodesta lähtien Rajaniemi Collectiven parissa. Mistä on isot tytöt tehty? -tanssiteos on suurin tähänastisista produktioistani. Työryhmään kuuluu seitsemän esiintyjää, äänisuunnittelija, teknikko, kaksi kuvaajaa ja mentori. Työryhmästäni tunnen entuudestaan puolet, mutta työryhmäläiset eivät tunne toisiaan muutamia yhteyksiä lukuunottamatta. Tarkoituksenani oli aloittaa työskentely työryhmän kanssa jo toukokuun alussa ja jatkaa työskentelyä kesäkuun puoleen väliin kunnes korona teki sovittuihin aikatauluihin muutoksia. Saimme onneksi sovittua työryhmän kanssa uudet aikataulut kesäkuulle. Tämä tarkoitti kuitenkin sitä, että työskentelyaika typistyi puolella. Työskentelimme kokonaisuudessaan 15 työskentelypäivää aikataulullisista sekä taloudellisista syistä.

Olin päättänyt teoksen kuljettavan liikkeellisenä aihiona kosketuksen teemaa.  Korona-aika muutti lähtökohtaisesti teoksen teemoja sekä työskentelymetodeita.  Miten työskennellä ison työryhmän kanssa, kun kosketukseen ja yhteiseen tekemiseen liittyy riskejä? Aloitimme treenaamisen kahdeksanhenkisellä työryhmällä 1.6. Liikelaiturin kesäresidenssissä. Työskentelimme noin kuusi tuntia päivässä ja pyrimme pitämään huolen käsienpesusta, välimatkoista, lattian ja objektien pesusta sekä käsidesin käytöstä. Pohdin, millaista painetta ja riskitekijöitä nousee tekijyyteen, kun työryhmässä on paljon ihmisiä ja työ pohjaa vahvasti keholliseen työskentelyyn, kohtaamiseen ja kosketukseen.

Pandemia-aika asettaa taiteentekijän työskentelymetodit tarkastelun alle, pakottaa muuntautumaan uusiin tapoihin toimia sekä alleviivaa kehollisuuden merkitystä ja kontaktin tarpeellisuutta työskentelyssä uuden työryhmän kanssa. Tanssi on ennen kaikkea kohtaamista, läsnäoloa ja kontaktia. Onneksi koen mielenkiintoiseksi haastaa omia työskentelymetodeitani ja löytää uusia tapoja tehdä ja luoda. Harjoitusjaksot saivat minut pohtimaan kontaktin löytymistä muualta kuin kosketuksesta; katseesta, ajasta, tilasta, hetkestä, äänestä sekä kehollisuudesta ja asennoista. Millaisia keinoja löydämme olla yhtä ja tulla lähelle tulematta kosketetuksi, kun se ei ole mahdollista.

Kosketus on saanut aivan uuden merkityksen kadotessaan hetkeksi. Haluammeko sittenkin tulla kosketetuiksi, nähdä kosketuksen ja kohdata. Korona-ajan alkaessa pohdin paljon muutoksia arkisissa kosketuksissa, tervehtiessä, auttaessa tai vaikka lohduttaessa. Entä kun kosketus aiheuttaakin pelkoa ja ahdistusta? Kaipaan itse tekijänä ja todistajana kosketusta ja sen tuomaa turvaa ja yhteyttä toisiin. Kosketus objektin kanssa (vaikkakin kehon muodon omaavan) tuntuu kylmältä, kovalta ja niin tyhjältä. KOSKETUKSESSA ON PAINOA, LÄMPÖÄ JA TUNNETTA.Tulevaisuuden näkymät:

Nyt kun työskentely työryhmän kanssa on jo suurelta osin ohi, voin sanoa kolmen kuukauden itsenäisen työskentelyn olleen merkittävä osa prosessin onnistumista ja valmistumista 15 päivän sisällä. Ilman tarkkoja päiväkohtaisia aikataulutuksia sekä kohtauksien sisältöjen suunnittelua etukäteen, teos ei olisi nykyisessä muodossaan.

Korona-aika ei tietenkään löysää tanssikentällä vallitsevia lakeja lainkaan, vaan nyörejä kiristetään entisestään ja vastuu tuntuu kasvavan tekijän hartioilla. Pohdin taiteenkentällä vallitsevia rakenteita taiteentekijöiden kannalta. Miten kykenen kehittymään, kasvattamaan tekijyyttäni kentällä rakenteiden sisällä, jotka eivät tue tekijyyttäni tai sen kasvua? Miten kykenen mukautumaan ja luomaan uutta jatkuvasti muokkautuvien olosuhteiden armoilla? Kuinka paljon omasta selkänahastaan täytyy repiä, jotta pystyy edes siihen mitä tekee jo nyt? Kuinka paljon voi vielä repiä ja kuinka kauan jaksaa? Muutosta kaivataan, nyt saa riittää. Uskoisin, että jokainen taiteen tekijä, joka on tehnyt freelancerinä isolla työryhmällä teoksia alusta loppuun useamman vuoden ajan, kyllä ymmärtää mistä puhun ja miksi välillä “vähän” väsyttää.Ulkopuolelta tekijyyteni voi näyttäytyä pintapuolisesti hallitulta, mutta sisällä jyllää jokaisen prosessin aikana kaaos, jota ei voi hallita vaikka kuinka yrittäisi etukäteen valmistautua tähän henkiseen ja fyysiseen taistoon. Nykyään pesen pyykkikorit tyhjäksi, jynssään pöydät puhtaiksi, kastelen kukat kuoliaaksi, siivoan hullunlailla kotiani viikkoja ennen harjoitusprosessin alkua hallitakseni teoksen aikana syntyvää stressiä ja paineita paremmin. Ilmoitan kaikille, ettei kannata soittaa seuraavaan kolmeen viikkoon – olen TÖISSÄ 24/7. Hupaisaa ja niin lähellä burn outtia. Koska faktaa on, että kaikki mikä voi mennä pieleen voi mennä pieleen prosessin aikana ja kasaantua tekijän hartioille. Ajan kanssa tietenkin oppii välttämään suurempia “virheitä” tai ohilyöntejä, varautumaan A, B, C suunnitelmaan, mutta kaikki ei ole aina omissa käsissä tai edes jaloissa.

Pandemia sai minut myös pohtimaan taiteenkentän kestävyyttä ja tulevaisuutta. Taide on aina ainutlaatuista, se syntyy; hetkistä, läsnäolosta, ajasta ja tilasta, kehoista, kontaktista kaukana tai lähellä, kompositioista, luovuudesta, alitajunnasta, inspiraatiosta, kokemuksista, kertomuksista, nähdystä ja näkymättömästä. Miksi taiteen arvo on ainutkertaisuudessaan silti niin pieni yhteiskunnassamme? Taiteen kentällä kaivataan nyt konkreettisia ja kestäviä muutoksia taiteen tekijöiden tueksi ja turvaksi niin pandemia-aikoina kuin muutenkin. Taiteen merkityksellisyys ja arvon näkeminen voi olla vaikeaa ja monimutkaisempaa arjessa jossa taide ei ole oman elämän keskiössä. Taide vaatii pysähtymistä hetkeen ja läsnäoloa. Taide voi tarjota tämän pysähtymisen hetken tai sen luokse voi löytää sattuman kautta kohtaamaan ja pohtimaan maailmaa. Taiteen tekijänä ja sen välittäjänä pohjaan vahvasti työskentelyäni kohti tasa-arvoisempaa, yhdenvertaisempaa, avoimempaa ja läpinäkyvämpää taidekenttää, jossa taiteen arvo osataan nähdä, kuulla ja tuntea.Nettisivut: https://rajaniemicollective.fi/

IG: https://www.instagram.com/rajaniemi_collective/

Mistä on isot tytöt tehty? esitystiedot: https://www.facebook.com/events/249333066393599/

Kuvaaja: Jussi Säilä

(Kuvat teoksen Mistä on isot tytöt tehty? – harjoituksista)

Kuvassa 1. Niina Rajaniemi

Kuvassa 3. Aletta Salo

Kuvassa 5. Klaara Haapanen, Sofia Rintala, Vellamo Ikonen ja Niini Järvinen