Maailman muuttamisen muoto 5: raha

Maailman muuttamisen muoto 5: raha
Matkani kohti juhannuksen viettoa mökillä kulkee Helsingin kautta. Piipahdan Oodissa lainaamassa lomalukemista, ja matkalla junaan minut pysäyttää Suomen Punaisen Ristin varainhankkija. Olen sen näköinen ihminen, että minua yritetään pysäytellä tässä tarkoituksessa usein. Olen surkea valehtelija ja minun on hirmu vaikeaa sanoa ihmisille, että ”ei, en halua kuunnella sinua nyt, koska minulla on ’kiire’” tai jotain muuta yhtä tyhjänpäiväistä. Yritän sössöttää SPR:n feissarille, että tuhlaat vain aikaasi, jos alat jutella kanssani, koska lahjoitan jo kuukausittain toiselle katastrofialueilla auttavalle organisaatiolle rahojani, enkä aio lahjoittaa SPR:lle. Feissari on taitava ja mukavanoloinen tyyppi, ja alamme jutella myötätunnosta ja auttamisesta filosofisemmin. Hän kertoo olevansa itse kotoisin Bangladeshistä, siellä kuulemma yksi euro pelastaa henkiä.

Minäkin olen toiminut varainhankkijana. Tanssitaiteilijan varainhankinta vaan on aika toisen tyyppistä. Kirjoittamista, lukemista, neuvottelua sähköpostitse ja puhelimessa, pohtimista. Oman työn sovittamista eri rahoittajien kriteereihin ja aikatauluihin, suosittelijoiden ja lausunnonantajien perään soittelua, välideadlinejä ja päädeadlinejä kalentereissa isoin huutomerkein. Minulle, aloittelevalle freelance-tanssitaiteilijalle, taiteen rahoitusrakenne on näyttäytynyt sirpaleisena ja byrokraattisena. Mutta mitä muuta se voisi olla? Miten tanssitaidetta oikein pitäisi ja voitaisi rahoittaa, että rahoitusrakenne tukisi taiteilijoita ja tilanne olisi helpompi ja mahdollisempi myös rahoittajille itselleen?

Tarkoitukseni oli esittää nämä kysymykset Koneen Säätiön johtajalle Anna Talasniemelle, mutta koska emme saaneet aikataulujamme sopimaan yhteen, yritän vastata tähän kysymykseen itse, nojaten Talasniemen kirjoitukseen ja muistiinpanoihin huhtikuussa järjestetystä Kohti fiksua taiteen rahoitusta -pohdintapäivästä.

Talasniemen kirjoituksista nousee esiin kaksi tärkeää sanaa: dialogi ja avoimuus. Olemassaolevaa rakennetta, eli sitä, että taidetyöstä saatu palkkio myönnetään hakemusten ja suunnitelmien perusteella julkisista varoista ja säätiöiden tai rahastojen poteista, tulisi kehittää dialogisempaan ja avoimempaan suuntaan. Pystyn allekirjoittamaan tämän: apurahahakemuksia kirjoittaneena kaipaan palautetta ja perusteluita. Jos apurahataho saa 100 – 14 000 hakemusta yhtä hakua kohden, voi ajatus palautteen antamisesta jokaiselle hakijalle tuntua mahdottomalta. Mutta entä jos rahoittaja antaisikin edes yhden yhteisen palautteen kaikille hakijoille? Olisi ihanaa kuulla, mikä hakemuksia(ni) yleisesti kariuttaa, ja toisaalta, millaiset hakemukset ovat tänä vuonna lyöneet läpi yleisellä tasolla, ja miksi. Myös hakemusten arviointiprosessin avaaminen olisi hakijan näkökulmasta erittäin tervetullutta. Kukin rahoittajataho usein listaa omat myöntökriteerinsä summittaisesti hakuilmoituksissa, mutta sitä, miten toimitaan, jos on useampi kriteerit täyttävä hakemus vieretysten, ei tunnuta avaavan missään.

Vuorovaikutuksen ja avoimuuden lisääminen jo olemassaolevaan rakenteeseen ei kuitenkaan ratkaise niitä haasteita, jotka tekevät taiteellisesta työskentelystä välillä vaikeaa – niukkuutta ja katkonaisuutta. Talasniemen muistiinpanoista nousi yksi hyvä näkemys tähän: rahoittajan tehtävä on kuin kuraattorin tehtävä eli luoda sellaiset olosuhteet, joissa taiteilija voi tehdä juuri sitä, missä hän on hyvä. No mitä sellaiset (rahoitukseen liittyvät) olosuhteet oikein olisivat?

Minun mielestäni jonkinlainen taiteilijapalkka, taiteilija-allianssi tai perustulon kaltainen toimeentulon takaava mahdollisimman byrokraattisesti kevyt järjestelmä olisi ideaali. Ehkä se voisi olla mahdollista, jos eri rahoittajatahot tekisivät yhteistyötä? Raha on tällä hetkellä isosti maailmaa muuttava voima. Jos se pyörii rakenteessa, joka ruokkii ystävien ja kollegoiden välistä kilpailua ja kitkaa, katkeroitumista ja eriarvoisuutta, ei se lisää maailmaan hyvää vaikka tarkoitus olisikin.

Vaikka Oodin edustalla päivystänyt Suomen Punaisen Ristin varainhankkija oli työssään erittäin hyvä, en alkanut heidän kuukausilahjoittajakseen. En edes kahdeksalla eurolla, mikä olisi ollut pienin mahdollinen summa. Minä yritän lisätä hyvää maailmassa tässä elämäntilanteessa jollain muulla kuin euroilla: käsilläni,

sanoillani, ruumiillani ja ajatuksillani. Toivon, että ne, jotka maailmaa rahoillaan muuttavat, kuuntelevat tarkkaan heitä, joiden elämiin vaikutukset välittömästi osuvat. Ja me, jotka rahaa toisilta anomme voidaksemme harjoittaa ammattiamme, voimme varmaan alkaa antaa palautetta hakuprosesseista rahoittajatahoille vielä hanakammin vaikka sitä ei meiltä pyydettäisikään.

Terkuin
Kynäilijä-Alli

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.
Banner image