Suoruus on hyvästä

Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelivät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään keskustelun muodossa. Dialogisarja on päättynyt.

Tässä  tekstissä  kokoan  yhteen,  mitä  ajatuksia  dialogeista  heräsi  yleisellä  tasolla.  Päällimmäisenä  minulle  on  jäänyt  tunne,  että  keskustelua  pitäisi  olla  enemmän.  Kuvittelin  olevani  ajatuksineni  ja  mielipiteineni  yksin.  Jutellessa  kollegoiden  kanssa  todellisuus on  auennut  aivan  toisenlaisena:  kaikkihan  me  tällä  alalla  pyörittelemme  samoja  ideoita  –  noin  suunnilleen  ainakin.  Toiset  meistä  keskittyvät  vähän eri asioihin  kuin  toiset,  kiinnostukset  hiukan  eroavat, mutta yleisellä tasolla kamppailemme samojen haasteiden kanssa.

Olen  oppinut  valtavasti  paikallisista  tanssitaiteen  tekijöistä.  Monien  kanssa  en  ollut  aiemmin  edes  jutellut  kunnolla.  Kuulin  juttelutuokioiden  yhteydessä,  mikä  heitä  kiinnostaa  ja  huolettaa,  mitä  he  toivovat  tulevaisuudelta  ja  millaisista  taustoista  tulevat.  En  osaa  hahmottaa, millaista  on  ollut  lukea  kirjoitettuja  dialogeja. Niiden käyminen on kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista  ja merkityksellistä itselleni.

Keskusteluissa  on  tullut  sanottua  asioita  suoraan,  jopa  niin,  ettei  kaikkea  ole  sopivaa  kirjoittaa auki tekstiksi.  Puhe  on  tekstistä  poiketen  tilannesidonnaisempaa.  Kirjoitettuja  dialogeja taas voi  lukea  ja  tulkita  irrallaan  kontekstista,  jolloin  väärinymmärrysten  mahdollisuus  kasvaa.  Puheessa  henkilökohtaisuus,  omat  tulkinnat  sekä  ilmaisun  tyyliä  ja  asennetta  viestivät  elementit  korostuvat.  Keskustelut  olivat  teräviä,  mikä  oli  itselleni  nautinnollista, mutta  kontekstisidonnaisuudessaan  toisinaan  liian  kärkkäitä  ja  henkilökohtaisia  kokonaisuudessaan  julkisesti  jaettavaksi.

Vuorovaikutus  on  inspiroitumisen,  motivaation  ja  jaksamisen  perusta.  Väitän,  että  se  on  työn  jatkuvuuden  kannalta  keskeistä.  Suoruus  on  hyvästä,  se  tuo  konkretiaa,  vaikka  kontekstista  irrotettuna  sitä  on  haasteellista  tulkita  niin  kuin  puhuja  sen  on  alun  perin  tarkoittanut.  Pidän  spontaanista  ja  rehellisestä  jutustelusta.  Se  on  palautetta  ja  ideointia  parhaimmillaan.  Tällaista  dialogia  saisi  olla  enemmänkin.  Sen  harvinaisuutta  surressani  katse  kääntyy  kuitenkin  ensimmäiseksi  ihan  itseeni:  olen  todella  taitava  eristäytyjä,  en  puhu  kovin  monille,  häivyn  esityksistä  heti  niiden  päätyttyä  (koska  tuntuu  hölmöltä  jäädä  nurkkiin  pyörimään,  kun  ei  ole  mitään  sanottavaa),en  edes  käy  katsomassa  esityksiä  kovin  usein  (ei  muka  ole  aikaa,  rahaa,  kiinnostusta,  on  muutakin  tekemistä,  en  vaivaudu  ottamaan  selvää  koska  esityksiä  –  kaikki  tutut  perusselitykset).  Olenko  liian  kiireinen  spontaanille  juttelulle  vai  kuvittelenko  vain  olevani  sitä?

Ratkaisuna  ehdotan,  että  juttelemme  toisillemme,  kun  seuraavan  kerran  tapaamme  kasvokkain.  En  ole  niinkään  esitysten  yleisökeskustelujen  suuri  fani,  sillä  taiteilijan  katkonainen  monologi  ja  pari  geneeristä  kysymystä  yleisistä  aiheista  eivät  itseäni  aina  jaksa  kiinnostaa.  Sen  sijaan  ehdotan,  että  alamme  uskaltaa  jutella  henkilökohtaisesti  toisillemme  useammin.  Seuraavan  kerran,  kun  näet  minut  jonkin  tapahtuman  yhteydessä,  olet  tervetullut  kysymään  minulta  mitä  tahansa  suoraan.  Lupaan  vastata  rehellisesti.

Lähettänyt: Pirkanmaan Tanssin Keskus