Anders Lillhonga

Anders Lillhonga on kokkolalainen tanssitaiteilija ja pitkäaikainen budolajien harrastaja. Hän on valmistunut Outokummun tanssilinjalta (Riveria) vuonna 2018, ja on sen jälkeen työskennellyt kollektiivisissa työryhmissä. Lillhongaa kiinnostaa taiteellisissa projekteissaan tutkia erilaisia poikkitaiteellisia (synergia) ratkaisuja, kuten kamppailulajien, akrobatian, tanssin, ääni- ja videotaiteen yhdistelemistä. 

Budolajeista Lillhongalle ammentuu ajatus käytännöllisestä, adaptoituvasta, mutta tarkasta liikemateriaalista, jonka tarkoitus on suojella harjoittajaansa vaativissa olosuhteissa. Edellä mainittu yhdistettynä tanssilliseen, improvisatorisen ja ei-rajattuun ulostuloon, vie häntä uusille ja tutkimattomille poluille. Tämän tuloksena on syntynyt taiteellinen filosofia “The whole body as an artistic weapon”. 

Lillhongan lapsuuden suuria innoittajia ovat olleet muun muassa lain vahvana kätenä tunnettu Marion “Cobra” Cobretti sekä “lihaksikas ja älykäs tappokone” (lähde Wikipedia) John James Rambo. Tuolloin roolimallit ammennettiin kaverien VHS-nauhoilta, heittotähdet tilattiin Thaimaasta ja K-raudan kassalla myytiin Rambo-puukkoja. Piirileikit olivat tylsiä, mutta lasermiekkasodat naapurin metsämailla olivat “the s*it”. 

Projektiesittely 

EITHER PUT ON THESE GLASSES OR START EATING THAT TRASH CAN (työnimi) 

It is the year 1985 – Dawn of a new age. Kauko-idästä kantautuu hiljainen dubattu huuto. Mystiset ja silminnähden lapselliset voimat vangitsevat kokonaisen sukupolven. Huono laatu on uusi normi. Miekanterät kimaltelevat kuvaputkitelevisioissa kaikissa sateenkaaren väreissä ja tusinatuotetut Ninja -toimintaelokuvat valtaavat beta- ja vhs-hyllyt. Karatesalit täyttyvät, syntetisaattorit pumppaavat subharmonista pahuutta ja rasvatut muskelit pullottavat jokaisen teinipojan unelmissa. 

40 vuotta myöhemmin. Maailma on absurdi. Kultaisen sukupolven loisto on tummunut. Vitsikirjat ovat vaihtuneet meemeihin, hybridikybersota on totta ja Uri Geller on palannut. Nostalgian raunioiden sammaloituneesta graniitista paljastuu kaksi aikakapseliin kapaloitua VHS-soturia, jotka tietämättään ovat odottaneet tätä hetkeä syntymästään asti. 

Anders Lillhongan ja Matti Haaponiemen improvisatorisen työskentelyn keskiössä on vuorovaikutus ja leikki, jossa yhdistyy lapsuuden toimintaelokuvien sankarit, pop-kulttuuri, tietokonepelit sekä itämaisten taistelulajien mystiikka, estetiikka ja pseudo-tiede. Kouriintuntuvan fyysisyyden lisäksi työskentely pursuaa taiteilijoiden itse tekemiä analogisia ja synteettisiä ääni- ja videomaisemia. Työ on jatkuvasti syvenevä improvisaatioesitys, joka samanaikaisesti muistelee menneitä ja kehittyy eletyn elämän mukana. Tekijöillensä työ on parhaimmillaan, kun se nautitaan yhdessä yleisön kanssa.