Visiot

Esittelyssä Niina Rajaniemi. Niinan teokset Caya ja Loopperi nähtiin Liikelaiturilla toukokuussa. Loopperi nähdään mahdollisesti myös myöhemmin kesän aikana Tampereen keskustan alueella. Lukiessasi lisää joka puheenvuoron loppuun nauruhymiö.

Diina: Kerro Cayasta (lausutaan Saija), mitä tuli tehtyä?
Niina: Miten meni noin niin kun omasta mielestä. Me on itse asiassa nyt jatkettu sitä. Se jäi vähän kesken, aika ei ihan riittänyt silloin (syksyllä 2017) viedä sitä loppuun. Se saa nyt pituutta lisää, siihen tulee teemoja, mitä ei ehditty ottaa viimeksi. Mulle jäi hyvät fiilikset, koko porukallekin jäi palautteen mukaan. Ja sitä on kiva tehdä ja kiva esittää.
Diina: Toi on musta hyvä määritelmä, että se tuntuu hyvältä pidemmän ajan yli, silloin tuntuu, että työssä on jotain perää. Siinä vaiheessa, kun on, että ei tehdä näin, tehdään vähän eri tavalla…
Niina: Muutetaan koko homma itse asiassa…
Diina: Niin sitten voi vähän miettiä. Niina: Mutta tämän kanssa mulla ei oo sellasta oloa. Tuntuu, että nää on ne päätökset, mitä tehtiin, tuntuu edelleen ihan oikeelle. Mä meen mututuntumalla aina sen kanssa mitä teen. Se on nyt ajatuksellisesti viety loppuun.

Diina: Millaiset asiat sua nyt inspiroi?
Niina: Mua inspiroi tällä hetkellä sellaiset monitaiteelliset prokkikset, mua kiinnostaa yhdistää eri esittävän taiteen lajeja tai kenttiä ylipäätään. Oon nyt kiinnostunut äänenkäytöstä ja siitä, mitä kaikkea voi tehdä yhdistämällä teatterielementtejä.
Diina: Mutta pääasiassa musiikki, teatteri ja tanssi -linjalla?
Niina: Joo, se on just se juttu, miten yhdistää esim. äänenkäyttöä. Miten yhdistää eri genrejä toisiinsa. Se on itselle uutta. Näkee vahvemmin, miten voi tehdä, kun kokeilee.
Diina: Ja ääni niin kuin puhe, laulu, vai onko siinä mitään rajausta?
Niina: Ei kun kaikki vaan mitä voi tuottaa, ei mitään rajausta ja myöskin kaikki muutkin äänet, tilojen äänet ja miten ne vaikuttaa kokonaisuuteen.
Diina: Entä kun oli puhe siitä teatterista, niin mitkä elementit teatterikentältä kiinnostaa? Ei nyt varmaan koko teatterikenttä? Tai se on niin laaja, et sieltä löytyy ihan kaikenlaista.
Niina: Mä en tiedä onko mulla mielessä mitään tiettyjä metodeja tai sellaista. Ehkä ylipäätään puhe ja dialogi, tekstin käyttäminen. Sitä mä haluan harjoitella tällä hetkellä. Koska se on ollut mulle vaikeeta, niin että se toimis. Puheen käyttäminen niin että se toimii, se on haastavaa.
Diina: Musta pitää käydä aina keskustelu, minkä pohjalta sen rakentaa Niina: Ettei se oo tyhjä, liimattu…Diina: Kun ne keskustelun dynamiikat on tietynlaisia, niin sitä kautta tulee se miten se kuulostaa dialogilta.
Niina: kyllä ja sitten milloin se on tarpeellinen, koska se (teksti) on niin vahva, niin sitten missä vaiheessa se syö kaiken muun ympäriltä.
Diina: Joo sekin. Mutta toisaalta, kun oon työskennelly tekstin kanssa, niin musta on hauskaa, kuinka paljon elementtejä voi kasata päällekkäin, että menee sen rajan yli, että on jo liikaa. Okei katsojan pitää valita, mihin keskittyy.
Niina: Täytyy sanoo, että mä pelkäsin ehkä tätä Cayan kanssa. Mutta sitten taas mä sain hyvää palautetta ja koin itse, että se on hyvä.

Diina: Pitäähän tietty teoksen kokonaisdynamiikan kanssa ajatella, ettei se ole täyttä tykitystä. Millä tavalla johdattaa dynamiikkaa, että keskittyminen pysyy, mutta tulee hetkiä, että siellä onkovaan tempoon juttuja välillä.
Niina: Tätä mä rupesin itse miettii aika paljon, mikä kohtauksen kesto on ja voi olla. Koska mä huomaan, että mulla on tapana tehdä samanmittaisia pätkiä.
Diina: Musta se riippuu tosi paljon sisällöstä ja siitä kuinka kauan oma mielenkiinto säilyy asiaa tehdessä, se määrää sen pituuden. Siinä vaiheessa, kun saa itsensä kiinni siitä, että mä en oo enää tässä jutussa, niin silloin olis pitänyt jo siirtyä seuraavaan.
Niina: Niin, se on just tää.
Diina: Siinä on aika etuoikeutetussa asemassa, kun voi ohjata katsojan mielenkiintoa omalla huomiolla.
Niina: Se on tosi paljon myös sitä, kun tulee ensimmäiset katsojat siihen, niin sitten vasta aistit, mikä on sopiva pituus. Silloin kun työskennellään, pystyt työstää sitä monta tuntia, kun se aihe on kiinnostava, mutta sitten se pitää rajata. Mutta miksi teet jonkin päätöksen, minkä pituinen se kohtaus on. Mä veikkaan, että tää on mun suurin haaste.
Diina: Ainahan se on karsimista.
Niina: Mulle tulee aika nopeesti visio, mä en hirvittävän kauaa pyörittele.
Diina: Liikemateriaalin osalta vai miten?
Niina: Ei, kun enemmänkin teemat kohtausten sisällä. Mä en halua sekoittaa niitä, vaan käsittelen ne eri tavalla.
Diina: Mistä tulee se sisältö, mitä sä käsittelet jonkin teeman sisällä? Miten sä lähdet lähestymään niitä ja mitä sä teet niitten kanssa?
Niina: Ihan esimerkiks, lukeminen, improaminen, keskusteleminen ja se mitä siitä syntyy. Sitä enemmän siitä aiheesta saa kiinni, kun eri tavoin käsittelee. Mä luotan siihen tunteeseen, että joku tuntuu oikealle, valinnat tulee sitä kautta. Mutta aika paljon mä pyörittelen, mitä kaikkea aihe pitää sisällään. Sitten saatan kuunnella kappaleita ja niiden sanoituksia. Se on ihan kaikki, mitä koen, alan nähdä yhteyksiä kaikkialla. Päivittäiset asiat, ihmiset – se on muuten yksi, joo mä seuraan ihmisiä! Tai jotain ihmisten keskusteluja, joskus on vaan että kun ton olis saanut nauhalle.

Diina: Entä jos miettii Tampereen tanssikenttää, hyviä ja huonoja juttuja, mitä sä koet, miten asetut tähän yhteisöön?
Niina: Veikkaan, että mä saatan kokee sen epätodellisesti jotenkin omalla tavallaan. Musta tuntuu, että mulla on ollut töitä ihan hirveesti. Mulla saattaa olla tosi ruusuinen kuva siitä, mutta mä myös tiedostan, että oon tosi valmis tekemään eri juttuja, opettamaan, tanssimaan, tekemään koreoo. Ja teen sitä sekä taide- että viihdepuolella.
Diina: Mitkä on ne kaikki asiat mitä sä teet tai lasket työks?
Niina: Ihan hirveesti on asioita, jotka vain pitää tehdä, sähköposteja, asioitten sopimista, se vie ihan kauheesti aikaa.
Diina: Älä…
Niina: Se kuuluu sun työhön, se vie aikaa, mutta siitä ei välttämättä saa rahaa. Oon kyllä tosi vähän parin viime vuoden aikana tehnyt töitä niin, että mä en saa niistä rahaa. Kyllä mä lasken sen melkein siitä, että mistä tulee palkkaa, niin se on töitä.
Diina: Mistä se tulee?
Niina: Opettaminen, nyt oon vähentänyt sitä, sitten on nyt toi Loopperi, sitten kierrän Abba-musikaalin kanssa, sitä on ehkä joka toinen viikonloppu, ja sitten toukokuussa alkaa Valkeakosken kesäteatterin kanssa – siellä oon koko kesän. Sitten mitäs muuta mä teen? Diina: Tiiän tunteen…

Niina: Sitten noi prokkikset. Nyt haluan rauhoittaa meininkiä, että on välillä vapaapäiviä, ettei ihan hullua ole menoa. Koska aina opetushommista kertyy näytösten tekemistä, pukujen hakemista. Varmaan kaks tuntia päivässä kertyy semmosia.
Diina: Ekstrahommia, jotka vain kertyy.
Niina: Niin ja niitä tulee samana päivänä vielä lisää, sitten sä vaan yrität hoitaa niitä alta.
Diina: Nekään ei lopu tekemällä. Entä jos kuvittelisit ideaalitilanteen, mitä sä siinä tekisit työksi?
Niina: Jooo… Mä tekisin ainoastaan koreografioita, työskentelisin taiteilijana, tykkään myös opettaa, koska siinä saa olla ihmisten kanssa ja kun on hyvä porukka, huomaan että mä tarviin sitä jopa jollain tavalla. Varmaan pitäisin muutaman tunnin viikossa, nykyä ja improa, muuten tekisin vain koreoo ja treenaisin itse, kävisin tunneilla. Sellainen olis kiva, että olis joku vakkariporukka kenen kanssa tekis. Nyt oon käynyt siellä Treenit-tunneilla pari viikkoa, kun on ollut aikaa. Mutta mun ongelma on se, että mä en jaksa nousta aamulla. Mä tarviin omaa treeniä, se on ehkä se mikä on puuttunut tästä.

Välissä keskustelua henkilökohtaisista koulutushistorioista sekä koulutuksen merkityksestä.

Niina: Sitä mietin, voinko mä sanoa, että oon näyttelijä ja laulaja, että osaan niitä, jos ei niihin ole koulutusta.
Diina: Musta jos sä teet sitä viis tai kymmenen vuotta työssä, niin voit sanoo, että osaat näytellä tai laulaa, mutta oot taustaltas tanssija. Voit olla ihan yhtä relevantti esiintyjä, mutta ei sulla välttämättä ole samanlaisia valmiuksia miettiä teatterin metodeja esimerkiks.
Niina: Sähän muutut neljän vuoden koulutuksen aikana tosi paljon. Vaatii aika pitkän ajan, jos sä yksin hoksailet niitä asioita. Saada kokemuksia, varmuutta…
Diina: Ja kun oot koulussa, sulle syötetään materiaalia mitä voisit vielä johonkin asiaan liittyen ajatella. Jos rupeet yksin kahlaamaan sitä, niin todennäköisyys, että löydät sitä on jo pienempi.
Niina: Tota mietin, että kun oot koreografi eikä sulla ole mitään kokemusta kehosta. Onhan koreografeja, jotka ei ole tanssijoita.
Diina: Riippuu siitä, mitä koreografialla tarkoittaa, esimerkiks on koreografioita, jotka on tilasuunnittelua vaikkapa Forsythen rengasteos (The Fact of Matter, 2009), onhan sekin koreografiaa, mutta ei se välttämättä tanssijataustaa kysy, se vaatii kokemuksen kehosta –semmoinenhan on jokaisella. Vähän riippuu, mihin haluaa sijoittua koreografian kentällä.

Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Banner image